"Antifasismi on itsepuolustusta" – enemmän kuin pelkkä slogan

Suomessa on pitkään käyty keskustelua siitä, kuinka ”molemmat ääripäät”, viitaten sekä laitavasemmistoon että äärioikeistoon, ovat ongelma, kuinka ”molemmat ääripäät” syyllistyvät väkivaltaan ja kuinka paras tapa vastata äärioikeiston nousevaan uhkaan on dialogi, ymmärtäminen, joustaminen, asioiden selittäminen ja, jos rohkeaksi heittäydytään, passiivinen vastarinta mielenosoituksin (ei kuitenkaan vastamielenosoituksin) ja hashtag-kampanjoin. Kuitenkin näihin kampanjoihin sentristit eivät suostu lähtemään, sillä taustajoukoissa saattaa olla joku, joka on joskus ollut Vasemmistoliiton ehdokkaana, peittänyt kasvonsa mielenosoituksessa tai sanonut, että Perussuomalaiset kokonaisuutena edustavat rasistista politiikkaa (joka pitää paikkansa, jokainen Perussuomalainen edistää rasistista politiikkaa) ja tästä syystä liike, mielenosoitus tai kampanja, jossa on yksikin tämän kaltainen edustaja aktiivien joukossa, on ”ääriliikehdintää”. Nämä henkilöt harvemmin ovat ihmisiä, jotka ovat vakuutettavissa minkään fasismin vastaisen toiminnan ei-ääriliikkeydestä, joten heihin on tehotonta pyrkiä vaikuttamaan, josta syystä kirjoitukseni onkin kohdistettu enemmänkin liberaaleille, jotka ovat valmiita toimimaan äärioikeistoa vastaan, mutta pitävät suoraa toimintaa ja antifasistista itsepuolustusta vastenmielisinä.

Itse kuulun joukkoon, joka arvostaa suoraa toimintaa ja osallistuu siihen itse niin paljon kuin pystyy. Tämän lisäksi minulta löytyy ymmärrystä antifasistiselle itsepuolustautumiselle, vaikken itse sen toteuttamiseen suoraan osallistukaan, sillä tiedän historian osoittavan, että äärioikeisto täytyy aina kukistaa voimakeinoin. Keskustelemalla ja kompromisseja tekemällä ei olla koskaan saatu aikaan muuta kuin äärioikeiston voiman kasvua, jonka seurauksena vähemmistöt ja monet muut kärsivät, kunnes äärioikeisto lopulta kaadetaan voimakeinoin. Tästä syystä ajattelin kirjoittaa tarkemmin suorasta toiminnasta, antifasistisesta itsepuolustautumisesta sekä niistä väärinkäsityksistä, jotka näitä aiheita ympäröivät.

Suora toiminta – mitä se on?

Antifasistisen suoran toiminnan (eng. direct action) tarkoituksena on häiritä, vaikeuttaa tai jopa estää äärioikeiston toimintaa. Suora toiminta poikkeaa epäsuorasta toiminnasta siten, että se kohdistuu suoraan siihen toimintaan, jota pyritään estämään, antifasistisen toiminnan kohdalla siis äärioikeiston toimintaan, kun taas epäsuora toiminta kohdistuu enemmän yleiseen mielipiteeseen, fasismista poikkeavien aatteiden levittämiseen ja vastaavaan toimintaan, jonka tavoitteena voi olla fasismin ja muun äärioikeistolaisuuden vallan vähentäminen, mutta joka ei suoraan käy fasismia ja muuta äärioikeistolaisuutta vastaan.

Aiheesta keskustellessa suora toiminta usein tiivistetään väkivaltaan, mutta tämä jättää huomioimatta suurimman osan suorasta toiminnasta. Suoraa toimintaa ovat esimerkiksi vastamielenosoitukset, propagandan levittämisen häiritseminen, puhetilaisuuksien estäminen, vihaliikkeissä toimivien paljastaminen, vihaliikkeisiin soluttautuminen, tiedon hankkiminen, työnantajiin ja lähipiireihin vetoaminen ja niin edelleen. Suoran toiminnan tavoitteena on sekä häiritä äärioikeiston toimintaa että nostaa äärioikeistossa toimimisen sosiaalista kustannusta. Sosiaalisen kustannuksen nostolla pyritään siihen, että äärioikeistolaiseen toimintaan lähteminen muodostaisi entistä suuremman työpaikan, ystävien ja tuttavien menettämisen riskin, jotta kynnys lähteä äärioikeistolaiseen toimintaan olisi entistä korkeampi.

Valtaosa antifasistisesta suorasta toiminnasta on siis väkivallatonta ja, erityisesti modernin fasismin osalta, keskittyy hyvin vahvasti verkkoon. Tämä johtuu siitä, että myös fasistinen toiminta on siirtynyt verkkoon, erityisesti rekrytoinnin ja yhteisöjen rakentamisen osalta. Antifasismi kohtaa aina fasismin siellä, missä fasismi toimii, sillä se pyrkii estämään fasistisen toiminnan kaikilla tasoilla, ei ainoastaan sen näkyvintä osaa. Tämä on tärkeää myös silloin, kun puhutaan antifasismista, suorasta toiminnasta sekä poliittisesta väkivallasta: antifasismin redusointi mustan blokin toimintaan mielenosoituksissa on perusteetonta ja näyttää jäävuoresta vain sen huipun, jättäen pinnan alla tehtävän, valtavasti suuremman osan, antifasistisesta työstä pimentoon.

Suora toiminta sisältää myös mahdollisuuden väkivaltaan, eivätkä suoraa toimintaa kannattavat antifasistit kiistä tätä. Antifasistit kuitenkin usein huomauttavat, että väkivaltaa on läsnä kaikkialla politiikassa ja että lähes jokainen kannattaa poliittista väkivaltaa jossain muodossa, jolloin tärkeämpää on kiinnittää huomiota siihen, mihin väkivaltaa käytetään, ei siihen, kuka väkivaltaa käyttää.

”Vasemmiston väkivalta on parempaa” – miten vasemmistolainen väkivalta eroaa oikeistolaisesta?

Väliotsikon slogan on tullut tutuksi oikeistolaisten olkiukoista ja, kuten niin usein muulloinkin, se on väärin siteerattu ja irrotettu kontekstistaan. Oikea sitaatti on ”vasemmiston väkivalta on erilaista”, joka, sen lisäksi että on merkitykseltään täysin erilainen, on myös totta: vasemmistolainen väkivalta kohdistuu hyvin eri tavoin kuin oikeistolainen. Oikeistolainen väkivalta perustuu ihmisten ominaisuuksiin: ihonväriin, sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai uskontoon, kun taas vasemmistolainen kohdistuu aktiiviseen toimintaan: sortoa, vihaa ja fasismia levittäviä kohtaan. Tämä on nähtävissä esimerkiksi poliisin, jonka roolista lisää alempana, tilastoista, jotka ennalta estävän toiminnon johtaja Jari Taponen jakoi Twitteriin (1, 2): äärioikeiston ideologialla perustellut väkivallan teot sisältävät katuväkivaltaa ja väkivaltaa mielenosoituksissa, äärivasemmiston taas rajautuvat mielenosoituksiin.

Tilastoista siis käy ilmi, että väkivalta on hyvin eri tyylistä, mutta onko kumpikaan toista perustellumpaa tai ”parempaa”? Se riippuu toki näkökulmasta, mutta äärivasemmistolainen väkivalta keskittyy fasistisen ja muun äärioikeistoliikehdinnän vastustamiseen ja estämiseen, kun taas äärioikeistolainen keskittyy, vasemmiston kanssa käytyjä yhteenottoja lukuunottamatta, yksinomaan hyökkäämään ihmisten ominaisuuksia vastaan, ominaisuuksia joita he eivät voi valita ja jotka ovat tärkeä osa heidän minuuttaan. Poliittisen ideologian voi hylätä, ihonväriään tai sukupuoltaan ei. Tästä syystä fasistinen politiikka on väkivaltainen teko, se on pyrkimys siihen, että fasismin vihollisiin kohdistetaan rakenteellista väkivaltaa ja heidän olemassaolonsa estetään. Josta voidaan johtaa, että antifasistinen väkivalta on itsepuolustusta, sillä se pyrkii estämään tämän toteutumisen ja sillä on ennalta tiedossa piste, jossa sitä ei enää tarvita: hetki, jolloin äärioikeistolaista politiikkaa ei enää ajeta ja fasistit eivät enää marssi kaduilla. Tämä voidaan saavuttaa ilman yhtäkään uhria, äärioikeiston tavoitteita ei. Äärioikeistolaisuus on hyökkäävää, antifasismi taas puolustavaa.

Brittitubettaja Oliver Thorn (@philosophytube) on kuvaillut tätä eroa väkivallan muodoissa osuvasti videollaan The Philosophy of Antifa, jossa hän tiivistetysti kertoo, että fasisti voi lopettaa fasismin edistämisen ja antifasistit jättävät hänet rauhaan, vaikkeivat hänen ylimpiä ystäviä olisikaan. Kun taas fasistien uhrien, vähemmistöjen, kohdalla tällaista vaihtoehtoa ei ole: joko fasistit häviävät tai vähemmistöt hävitetään.

If you’re a fascist, and antifascists come for you, you have a choice: you can give it up. You can renounce what you said, you can say I’m sorry, I’m gonna retire and read lots of books and understand why I was wrong. Alternatively, you can just go on with the rest of your life and stop turning up to fascist rallies. And antifascists probably aren’t gonna buy you a pint and be your best friend, but they’ll move on. And the historical evidence supports this […]

But if you’re a person of color, if you’re trans, or a person with a disability, or gay, or Jewish or whatever, and fascists come for you, there is nothing you can do that will make them happy, except stop existing. […]

That’s the key ideological difference between the far-right and the far-left. Antifascists organize themselves against those who are building fascism, not just those who have fascist sympathies or fascist thoughts in the privacy of their own heads, but those who are choosing to be out in the public, building a fascist government. And if you’re doing that, that is a thing you can non-violently stop doing. If you’re a political enemy of Antifa, you can become a friend. If you’re a political enemy of fascism, though, either they lose or you die.

Oliver Thorn, The Philosophy of Antifa

Poliittisen väkivallan ristiriita

Kirjoitin aiemmissa osioissa, että lähes jokainen kannattaa poliittista väkivaltaa jossain muodossa ja että tulisin palaamaan poliisin rooliin myöhemmin. Tuskin yllättäen nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa: poliisin olemassaolo sekä toiminta ovat itsessään osa poliittista väkivaltaa, jonka tehtävä on puolustaa olemassaolevaa järjestelmää sekä sen sisäisiä valtarakenteita. On mahdollista, että ihmiset ovat täysin pasifistisia ja vastustavat sekä valtioita, poliiseja ja muita rakenteellisia poliittisen väkivallan tahoja että selkeämmin poliittisen väkivallan, kuten äärioikeistolaisen väkivallan, muotoja, mutta he muodostavat hyvin pienen joukon.

Nykyiset poliittiset ja taloudelliset järjestelmämme vaativat poliittisen väkivallan olemassaoloa. Rajavartioiden väkivaltainen toiminta rajoilla on poliittista väkivaltaa, sillä rajapolitiikka koostuu poliittisista päätöksistä, kuten myös rajojen olemassaolo itsessään. Sodat ovat poliittista väkivaltaa. Poliisien kohdistama väkivalta mielenosoittajia kohtaan on poliittista väkivaltaa, nykyisen yhteiskuntajärjestelmän nimissä. Samoin esimerkiksi poliisien väkivaltainen talonvaltaajien poisto tyhjistä taloista on poliittista väkivaltaa, sillä tyhjien asuntojen omistusoikeus on poliittinen päätös ja sen poliittisen päätöksen ylläpitäminen väkivaltaisin keinoin on poliittista väkivaltaa.

Todellisuudessa siis suuri osa ”poliittista väkivaltaa” vastustavista henkilöistä vastustaa vain tietynlaista poliittista väkivaltaa, ei kaikkea poliittista väkivaltaa vaikka niin väittävätkin. Kyse ei ole siitä, että he valehtelisivat, vaan enemmänkin siitä, että he eivät tunnista väkivaltaisia rakenteita silloin, kun ne tukevat heidän omaa asemaansa tai silloin, kun ne puolustavat nykymuotoista yhteiskuntarakennetta ja sen sisäisiä valtasuhteita, eivätkä siten tunnista niiden poliittisesti väkivaltaista luonnetta. Tästä syystä köyhien häätäminen asunnoistaan, väkivaltainen pakkopalautus tai turvapaikanhakijoiden mielenosoituksen hajoittaminen voimakeinoin nähdään normaalina ja epäpoliittisena, kun taas fasistisen mielenosoituksen kulun estäminen, tarvittaessa voimakeinoin, nähdään poliittisena väkivaltana. Vaikka ensin mainitut ovat vähintään yhtä poliittisia väkivallan tekoja kuin jälkimmäinen, ehkä jopa enemmän.

Kuvituskuva: rieslingtrocken, palvelusta Pixabay